perjantai 16. kesäkuuta 2017

Lyhykäisiä

Johan Bargum:Lyhykäisiä. Teos 2017. Suom. Marja Kyrö ja Jyrki Kiiskinen. Alkuteos: Korta stycken, Förlaget 2016.

Pidän lyhytproosasta. Hyviä esimerkkejä ovat Leena Krohnin Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia ja Kari Hotakaisen Finnhits. Samoin Petri Tamminen kirjoittaa lyhyttä hyvin.

Lyhykäiset ovat puolesta sivusta muutamaan sivuun pitkiä tarinoita, joskus runoja. Pieniä arkielämän sattumuksia, joskus lapsen näkökulmasta kerrottuja, joskus aikuisen, joskus kissan. Miten voikaan lapsen maailmankäsitys muuttua toimimattoman autonvalon takia!

Houkutteleekohan Huopalahden kirjasto todella kirjailijavieraita näin sinnikkäästi? Eikö joku muu voisi sinä iltana katsoa lapsenlastanne? Vain kirjailija Bargum käy. Outoa kyllä, kirjasto tietää, että jokainen muu suomenruotsalainen kirjailija on estynyt, kuka on sairaana, kuka Singaporessa. Mutta kirjailija Bargum ei anna periksi ja tilaisuudesta on selvittävä ilman.

Lyhyet tarinat ovat otsikoimattomia. Ruotsinkielisessä alkuteoksessa uuden tarinan alkaa anfangi, normaalia isompi alkukirjain. Suomenkielisessä painoksessa tästä on luovuttu, tekstin asemointi paljastaa, mistä uusi tarina alkaa. Tarina, jonka aiheena on vaikkapa merihevonen.


Mikko Airaksinen

torstai 15. kesäkuuta 2017

Ajan kohina

Osip Mandelstam: Ajankohina. Otava 1972, suom. Aarno Paromies ja Esa Adrian.

Ennen vanhaan kirjojen piti olla kovakantisia. 1970-luvulla oli kuitenkin todella hyviä pokkarisarjoja, esim. Delfiinikirjat (Otava), Kurkikirjat (Tammi) ja Kolibrikirjat (WSOY). Puhumattakaan Tammen legendaarisista Huutomerkki-kirjoista!

1980-luvulla tuli mm. WSOY:n Laatukirjat, paksuja pokkareita, erilaisia klassikoita. 1990-luvulla ilmestyi Loki-kirjojen pieniä valkoselkäisiä pokkareita. Nykyään pehmeäkantisia kirjoja julkaistaan valtavasti, jopa Keltaista kirjastoa.

Näitä vanhoja pehmeäkantisia on jonkun verran jäljellä myös kirjastoissa, yleensä koviin kansiin sidottuina. Tällainen sattui käteeni: otsikossa mainittu Mandelstam. Se on leiman mukaan edesmenneen Olarin sivukirjaston kokoelmaa (ruotsiksi Olarsby filialbibliotek; Olarin ruotsinkielinen nimi lyheni myöhemmin muotoon ”Olars”). Olarin kirjasto sijaitsi Kuitinmäessä.

Osip Mandelstam syntyi vuonna 1891 ja kuoli alle viisikymppisenä vankileirillä. Nyt käsillä olevassa kirjoituskokoelmassa vanhimmat tarinat sijoittuvat 1890-luvulle. Ne ovat pikkupojan muistelmia vanhasta ajasta hevoskyyteineen. Pietarissa vaikutuksen tekivät upeat rakennukset ja eri uskontokuntien kirkot. Mutta eniten pikkupoika rakasti paraateja ja sotilaallista loistoa, ja sitähän Pietarissa sai nähdäkseen. Pääsemme tapaamaan eksentrisiä sukulaisia ja naapureita. Ranskalaiset ja sveitsiläiset palvelutytöt tulevat tutuiksi. Juutalaisuus leimaa pojan maailmaa. Pian ajatukset siirtyvät politiikkaan, erilaisiin pamfletteihin ja liikehdintään. Loppupuolella tarinat muuttuvat absurdeiksi.

Pietarilaisilla on vahva suhde Suomeen. Mendelstamin mukaan Suomeen matkustettiin kuin jotakin pakoon, siellä yritettiin ajatella sitä, mitä ei Pietarissa voinut ajatella loppuun saakka.

Osip Mandelstam oli ennen kaikkea runoilija. Kuoltuaan hän säilyi ihmisten mielissä kädestä käteen levinneiden runojen myötä. Lopullinen kuuluisuus tuli hänen leskensä muistelmien kautta - tämä teos ”Ihmisen toivo” ilmestyi 1970 ja julkaistiin suomeksi vuonna 1972. Myös Mandelstamin runoja on suomennettu.

Varsin samanlaisia teemoja, Suomi mukaan lukien, on Joseph Brodskyn teoksissa, tämä oli myös Venäjällä vainottu juutalainen runoilija, lähempänä meidän aikaamme vain.


Mikko Airaksinen

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Sotapuiston perikato

George Saunders:Sotapuiston perikato. Siltala 2016. Suom. Markku Päkkilä.

George Saunders (s. 1958) on julkaissut 7 kirjaa, joista Sotapuiston perikato on ensimmäinen ja vuonna 2015 suomennettu Joulukuun kymmenes on kuudes.

Molemmat teokset ovat novellikokoelmia, jotka tapahtuvat lähitulevaisuudessa. Tarinat ovat usein dystopioita. Tyypillisesti kirjoittaja sukeltaa luomaansa maailmaan niin, että saa sen tuntumaan luontevalta. Lukija miettii, kuvaako tämä mielikuvitustulevaisuutta vai nykyaikaa realistisesti?

Käsittämättömät liikeideat ja julmat yhteiskunnat ovat kirjojen peruskauraa. Perikato-kirjan tarinassa Runsaudenmaa eletään maailmassa, jossa osa ihmisistä on viallisia, saasteiden geneettisesti pilaamia mutaatioita. Näitä viallisia saa kohdella miten hyvänsä, varsinkin mitä lännemmäksi Yhdysvalloissa mennään. Toiset ovat onnettomia uhreja, toiset päästävät julmuutensa valloilleen.  Harvat hyvää tarkoittavat eivät voi mitään ympäröivälle maailmalle. Voiko tällainen tarina päättyä toivoa herättävästi?

Sotapuiston perikato sai suomeksi ilmestyessään ylitsevuotavat arvostelut. Minä pidin kuitenkin enemmän teoksesta Joulukuun kymmenes.

Mikko Airaksinen

perjantai 26. toukokuuta 2017

Augustus


John Williams (1922–1994) kirjoitti neljä kirjaa, joista kolme viimeistä on suomennettu, Butcher’s Crossing, Stoner ja Augustus. Kahta viimeistä pidetään mestariteoksina ja Augustus myös palkittiin. Williams kuitenkin unohtui pian kirjailijana vuosiksi, mutta on tullut 2000-luvulla uudestaan suosioon ja syystä. Kaikki suomennetut kirjat kertovat pohjimmiltaan samaa tarinaa, vaikka tapahtuvat eri aikoina ja eri ympäristöissä.

Augustus lähtee liikkeelle Caesarin murhasta. Tarina etenee kirjeinä, senaatin päätöksinä, päiväkirjamerkintöinä ja niin edelleen.

Tarina muistuttaa Robert Gravesin romaania Minä, Claudius. Erona on se, että ihmiset ovat todellisia persoonallisuuksia. He eivät toimi pahuuttaan, vaan olosuhteiden pakosta. Esimerkiksi jokaisen ihmisen kuolemaa ei niputeta tietyn henkilön käyttämän myrkyn tiliin.

Maailma ei ole runo

Teoksessa on mukana Rooman suuret runoilijat, Vergilius, Horatius, Ovidius ja Maecenas, jotka ovat Augustuksen ystäviä. Näistä Maecenas on vähiten tunnettu. Hän kirjoitti huonoja runoja, mutta tuki nuoria runoilijoita niin avokätisesti, että sana ”mesenaatti” on johdettu hänen nimestään.

Tarinan lopussa Augustus alkaa epäillä saavutuksiaan. 40 vuotta rauhaa ja vaurautta ei ole tehnyt roomalaista tyytyväisiä tai kunnollisia. Pohjoisten barbaarien uhka ei koskaan väisty. Augustus on yrittänyt ohjata kansan moraalia tiukoilla laeilla kuten runoilijat sanoilla, mutta maailma ei ole runo. Silti laeista oli hyötyä, vaikka niitä ei kukaan noudattanut, ei edes Augustus itse.

Williams osaa tehdä hahmoistaan uskottavia. Menestyminen ei edellytä oikeaa persoonallisuutta, vaan kykyä lukea tilannetta ja sopeutua. Jollakin tapaa he jäävät lukijan mieleen inhimillisempinä, kuin yksinkertaistukset, joilla heistä muuten on kerrottu.

Kirjan viimeinen kirjoitus on tehty lukuisia vuosia Augustuksen kuoleman jälkeen. Monta keisaria on mennyt ja Rooma on heistä selvinnyt. Nyt on taas uusi keisari nousemassa virkaansa ja Rooma laskee toivonsa häneen. Jälkimaailma tietää, ettei tämäkään hallitsija ollut niin nerokas kuin oli toivottu.


Mikko Airaksinen

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Mikä niitä riivaa?

Johanna Korhonen:Mikä niitä riivaa? suomalaisen julkisen keskustelun tuska ja eräitä etenemismahdollisuuksia. Kirjapaja 2016.

Toimittaja Korhonen kuvaa kirjassaan suomalaista keskusteluilmapiiriä, jossa puhutaan toinen toisensa ohi, keskustelijat vain toistavat omaa asiaansa millään tavalla vastaväitteisiin reagoimatta. Vastapuolta saa nimitellä miten haluaa.


Korhonen siteeraa amerikkalaista kielitieteilijää George Lakoffia. Lakoff ihmetteli aikanaan ihmistä, joka oli homoliittoja vastaan, vastusti kehitysapua, kannatti aselakien väljentämistä ja rangaistusten koventamista. Mitä yhteistä näillä edes on? Yllättäen Lakoff tajusi, että hänen oma mielipiteensä oli kaikissa kohdissa vastakkainen - mistä hän oli saanut näkemyksensä? Miksi samat asiat kulkevat käsi kädessä molempien osapuolten näkemyksissä?

Lakoff luonnosteli kaksi persoonallisuuden perustyyppiä. Nämä linnoittautuvat näkemyksiinsä eivätkä pysty argumentoimaan keskenään rakentavasti. Suuri osa ihmisiä kuuluu kuitenkin näiden vastakohtien ulkopuolelle, jakaen kummankin osapuolen mielipiteet osittain.

Korhonen ei kirjassaan leimaa huutelijoita, vaan analysoi syitä nykyisenkaltaiselle nettikirjoittelulle. Samalla hän tekee rakentavan ehdotuksen asioiden korjaamiseksi.

Vihdoinkin rakentava puheenvuoro!


Mikko Airaksinen

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Uutta kielenhuoltoa


Kaksi hyvää kirjaa äidinkielestäni. Lyytikäinen on kielenhuollon veteraani, toisen kirjan kirjoittajat ovat nuoria tutkijoita. Siinä missä Lyytikäinen keskittyy yksittäisiin sanoihin, sanontoihin, kielenkäyttötapoihin ja vertailee niitä toisiin kieliin, toisen kirjan nuoret tutkijat keskittyvät kielen ja yhteiskunnan suhteisiin.

Kummatkin vakuuttavat, että puhuttu ja kirjoitettu kieli ovat eri asioita. Kun kieli muuttuu, se ei ole rappeutumista. Näin ei siis ole mitään syytä alkaa raivoamaan siitä… anteeksi.
Tarkoitin, että ei ole mitään syytä alkaa raivota siitä, että kielenhuoltajat hyväksyvät jonkun puhetavan, varsinkin kun kyseinen tapa on vanhastaan käytössä jollain murrealueella.
(Kuten huomaatte, Kielitoimisto armahtaa, minä en).

Suomen kieli on kehitetty tasapuolisesti itä- ja länsimurteiden pohjalta. Kuitenkin siten, että kuhunkin asiaan on valittu yksi ainoa kelvollinen käytäntö. Juuri tämä aiheuttaa riitoja.
Nuoret tutkijat purkavat joitakin suomen kieleen liittyviä uskomuksia. Niinpä ei pidä paikkaansa, että suomea ”kirjoitetaan kuten puhutaan”. He kertovat lukuisia esimerkkejä päinvastaisesta.  Tämä ei vakuuta minua, sillä jos suomen kielen kirjoitus- ja äänneasun välinen ero on pienempi kuin missään muussa kielessä, on väite oikeutettu. Pelkät esimerkit eivät riitä, vaan vertailu toiseen kieleen.

He myös purkavat väitteen, että suomen kieli olisi tasa-arvoisempi kuin eräät toiset, koska meillä on vain yksi ”hän”-sana. Heidän mukaansa puheemme on aivan yhtä seksististä, kuin muissakin kielissä Tästä he kertovat todisteena mm. esimerkkilauseita Nykysuomen sanakirjasta. Erikoista kyllä, kun olin kansakoulussa (60-luvulla), opettaja käytti samaa esimerkkiä.

Kielen taju-kirjassa kiistetään monia myyttejä siitä, että tietyt ihmisryhmät puhuisivat tietyllä tavalla. Nämä ovat usein ennakkoluuloja, eikä niitä voi toteennäyttää käymällä läpi suuria tekstimassoja (tai äänitteitä). Lisäksi erilaiset puhetavat eivät välttämättä ilmaise vaikkapa alistumista, sillä kieltä voi käyttää eri tavoilla. Tämä osuus on itse asiassa varsin kiinnostava.
Lyytikäinen kertoo kirjassaan, kuinka Suomen älymystö opetteli suomen kielen nimenomaan kirjakielenä, sillä heidän ympäristössään ei ollut elävän suomen puhujia. Tästä onneton kirjakieli on siirtynyt näytelmäkirjallisuuteen ja siitä elokuvaan. Tämä selittää teennäisyydessään karmean suomalaisen dialogin.

Kummankin kirjan kirjoittajat ovat ihastuneita sosiaaliseen mediaan, sillä sieltä saa tuhansittain esimerkkejä tietynlaisesta kielenkäytöstä, suunnaton tekstimassa, joka ei ole käynyt läpi kielenhuoltoa.

Mikko Airaksinen


SuomiFinland©

Jörn Donner:SuomiFinland©. Suom. Kari Koski. Otava 2017

Donnerin noin satasivuinen pamfletti on kirjoituskokoelma satavuotiaasta Suomesta. Osa teksteistä on julkaistu aiemmin lehdissä.

Iälleen sopivasti Donner palaa yhä uudelleen vanhenemiseen ja sairaanhoitoon. Hän ounastelee, että Sote-uudistuksesta tulee susi ja perustelee kantansa. Donner kertaa elämänsä vaiheita ja muistelee paikkoja, joissa on asunut. Häntä puistattaa mennen ajan vasemmistolaisuus ja ihmettelee, miten pitkälle ”toiset” menivät. (On hyvä, että syypäinä on aina ”toiset”, keitä lienevätkin). Omaa toimintaansa hän pitää merkityksettömänä, ei yksi poliitikko voi vaikuttaa (ja silti hän ihmettelee kansalaisten äänestämättömyyttä).

Suomen nykyiseen hallitukseen hän ei luota, häntä puistattavat poliitikot, joiden logiikka muodostuu ”älyllisesti säälittävistä kehäpäätelmien yritelmistä”.

Kirjoituksista nousee ihmetys: miten Suomella on varaa hoitaa yhä kasvavaa vanhusten joukkoa yhä kalliimmin hoidoin, pitää koko maa asuttuna, vastustaa vapaakauppaa, olla kielitaidoton, torjua maahantulijat ja kerta kaikkea käpertyä kokoon, kaikki tämä samaan aikaan.

Niinpä häntä puistattaa katsoa lippusalossa Suomen kalvakkaa lippua, maassa jossa on varmasti enemmän liputuspäivä kuin missään muualla (tätä en kyllä usko).

Miksi hän ei muuta maasta? Sekin perustellaan.

Vaikka tämä arvio antaa kuvan masentavasta tekstiryppäästä, on Donnerin sana kuitenkin erinomaisen oivaltavaa luettavaa.


Mikko Airaksinen