tiistai 11. heinäkuuta 2017

Tappaja sateessa

Raymond Chandler:Tappaja sateessa. WSOY 2017, uusi p. Suom. Rauno Ekholm.

Raymond Chandler alkoi kirjoittaa myöhään, yli 40-vuotiaana, menetettyään laman takia työnsä. Ennen kuuluisia rikosromaanejaan hän kirjoitti jännityskertomuksia Black Mask-lehteen. Näitä on suomennettu kokoelmissa Tappaja sateessa, Kiristäjät eivät ammu ja Helmistä on vain harmia.

Viimeksi mainittu sisältää dekkarigenreä kuvailevan esseen Se murhaajoka osaa. Tapani Bagge on viime vuonna julkaissut samannimisen dekkarinkirjoitusoppaan.

Nyt uusintapainoksena ilmestynyt Tappaja sateessa sisältää kahdeksan rikoskertomusta. Niissä on näkyvissä kaikki Chandlerin romaanien ominaispiirteet, mukaan lukien mainio kielenkäyttö. L.A. on paheellinen ja yhtä persoonallinen kuin pahvimuki. Chandler ei voi sanoa, että viidestä arkistokaapista kolme on tyhjiä, vaan hän sanoo, että kolme sisältää Kalifornian ilmaa.

Tarinoissa päähenkilön nimi vaihtelee. Hän on kuitenkin eittämätön Philip Marlowe, kova mies, jota ajaa eteenpäin palkkion lisäksi myös oikeudenmukaisuuden vaatimus.

Tarinoissa päähenkilö lyödään tajuttomaksi monen moniaita kertoja, paljon ammutaan ja paljon on myös juonenkäänteitä ja henkilöitä. Jatkuvan kohelluksen selittää tarinoiden luonne jatkokertomuksina. Tällaisissa tulee olla juonenkäänne joka jaksossa. Ja kuten Chandler itse sanoi, jos et tiedä miten juttu jatkuu, pane mies tulemaan ovesta sisään pistooli kädessään. Samalla tavoin esimerkiksi Tintti-sarjakuva ilmestyi alun pitäen jatkokertomuksina. Joka jaksossa piti olla juonenkäänne tai hassu sattumus: kun kirjat sitten julkaistiin kokonaisina albumeina, näitä gageja karsittiin. Kokonainen kertomus on erilainen, kun jatkosarjana julkaistu.

Erikoista kyllä Raymond Chandler ei halunnut näitä vanhoja kertomuksia julkaistavaksi uudelleen. Hän muokkasi myöhemmät romaaninsa näiden kertomusten pohjalta, eikä halunnut sen paljastuvan. Kokonaiset romaanit ovat paremmin sommiteltuja ja seesteisempiä kuin nämä rajut tarinat.

Paitsi että tarinoiden päähenkilöt kolkataan useita kertoja kirjan, juodaan niissä myös uskomaton määrä viskiä (ja muita juomia).  On ehkä parasta ottaa burana, ennen kuin aloittaa lukemisen.


Mikko Airaksinen

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Bulevarden och andra texter

Tove Jansson: Bulevarden och andra texter. Toim. Sirke Happonen. Förlaget 2017.

Kirja sisältää Tove Janssonin (1914–2001) novelleja ja esseitä, joita ei ole ennen julkaistu kirjamuodossa, vaan lehtijuttuina. Mukana on myös kuvituksia muiden kertomuksiin.  Kirjoitukset ovat vuosilta 1934–1997. Kirja ilmestyy myös suomeksi, ennakkotietojen mukaan heinäkuussa. En vain millään malttanut odottaa suomennosta, sitä paitsi vanhaa ruotsia on hauska lukea, miksei uuttakin. Muutamat tekstit sijoittuvat Pariisiin, Italiaan tai Saksaan, toiset taas Suomen saaristoon. Eräässä tarinassa kamppaillaan vuokra-asunnosta 1930-luvun Helsingissä. Tove tekee häntä itseäänkin koskeneesta todellisesta ongelmasta todella hauskan jutun.

Eräissä tarinoissa kohtaavat mies ja nainen. Suhdetta ei synny, sillä mies on paljon vanhempi, tai naista ei kiinnosta; niinpä tarinoita leimaa haikeus. Toisissa taas rakastutaan, tai tapaamme nuoren avioparin riitelemässä Caprilla. Molemmat sodat, mennyt ja tuloillaan oleva, heijastuvat tunnelmaan.

Vuonna 1961 kirjoitetussa tarinassa Ön kuvaillaan saaren herättämiä ristiriitaisia tunteita:
”Och man glömmer varje år att lyckligheten finns i förväntan, inte i uppfyllelse”.

Kirjassa on myös Tove Janssonin kuvituksia muiden teksteihin. Niiden yhteydessä on lyhyt, parin lauseen kuvaus itse novellista ja kuva sitten näyttää Tove Janssonin tulkinnan.

Joskus on niin, ettei tekijän julkaisemattomia teoksia kannata haalia julkaistavaksi: alun perin julkaistut ovat parhaat. Tästä ei ole kysymys nyt! Nämä yli kuudenkymmenen vuoden aikana kirjoitetut lehtijutut ansaitsevat päästä kovien kansien väliin, täydentämään Tove Janssonin kuvaa kirjoittajana ja kuvittajana.

Kirjassa on toimittajan esipuhe ja jälkisanat.


Mikko Airaksinen

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Vähennä kaloreita ilman dieettiä


Professori, sisätautien erikoislääkäri Pertti Mustajoki (s. 1943) on tutkinut lihavuutta yli 20 vuoden ajan. Hän on julkaissut aiheesta useita kirjoja, tämä uusin on aivan pieni, vähän yli satasivuinen.

Syyksi ihmisten lihomiselle Mustajoki on todennut: ”Syynä ovat yhteiskuntamme ja elinympäristömme muuttuminen lihottavaksi viimeisten vuosikymmenten kuluessa.” Hän tarkentaa syyksi vähentyneen liikunnan ja lisääntyneen energiapitoisen ruuan kuten makeiset, jäätelö, pikaruoka, sipsit ja virvoitusjuomat. (Wikipedia)

Kirjassaan Mustajoki puhuu kaloreista, ei energiasta, sillä jälkimmäistä sanaa käytetään monnimerkityksellisesti (”energiajuomat” jne.). Laihtumisen kannalta saatu kalorimäärä on merkittävä, ei se, mistä se saadaan. On siis yhdentekevää, syökö rasvaa, proteiinia tai hiilihydraatteja, kalorimäärä ratkaisee. Eri asia on se, että ruuan tyypillä voi olla muita terveysvaikutuksia.  Elimistö ei kuitenkaan ymmärrä kaloreista mitään, vaan tunnistaa syödyn ruuan määrän. Kalorien laskeminen ei kannata, sillä se ei kuitenkaan onnistu. Dieetit eivät kannata, sillä ihminen ei jaksa olla dieetillä ikuisesti ja niin liikakilot palaavat. (Paitsi jos ihminen sairastaa ortoreksiaa, eli pakonomaista tarvetta tarkkailla syömistään). Mutta miksi muotidieetit toimivat (hetkellisesti)? Ne ovat kaikki kieltoruokavalioita, joissa jätetään jotain pois. Koska ihminen luonnostaan syö monipuolisesti, valikoiman köyhtyminen vähentää syömisen määrää.

Ihmisen syömistarve on kehittynyt kivikaudella. On parempi syödä vähän liikaa, jos siihen on tilaisuus, sillä ei voi tietää, milloin saa syödäkseen seuraavan kerran. Kirjoittaja tarkkailee ihmisten syömistä. Ihminen siis syö monipuolisesti. Siksi otamme jälkiruokaa, vaikka olemme jo kylläisiä. Ihminen ottaa isosta ruokamäärästä enemmän kuin pienestä, ihminen laittaa isolle lautaselle enemmän kuin pienelle. Nämä säännöt on testattu moneen kertaan eri koehenkilöillä. Jopa ravitsemusterapeutit menevät lankaan ja ottavat liian isolle lautaselle likaa ruokaa huomaamattaan!

Elimistö ei ymmärrä kaloreista mitään, vaan ainoastaan mittaa kylläisyyden tunnetta. Siihen on olemassa kaksi eri tapaa, toinen mahalaukussa, toinen suolistossa.

On siis syötävä siten, että saa vähän kaloreita, mutta vatsa tuntee itsensä kylläiseksi. Kannattaa syödä vettä sisältäviä ruoka-aineita, jotka täyttävät vatsaa, mutteivät tuo kaloreita. Ruuan kanssa juotu vesi ei täytä, sen sijaan ruuassa (keitossa, vihanneksissa) oleva vesi täyttää. Mehut ovat turhia, sillä ne tuovat kaloreita ilman kylläisyyden tunnetta. Jopa karkit ovat parempia kuin limut! Myös alkoholi sisältää tietysti turhia kaloreita.

Mustajoen kirja on erinomaisen havainnollinen. Kirja tarjoaa hyviä vinkkejä. Ruoka-aineita ryhmitellään kaloritiheyden mukaan, syömiseen vaikuttavia seikkoja analysoidaan, kaikki perustuu tutkimukseen. Ylipaino pois ilman ihmedieettejä!


Mikko Airaksinen

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Lyhykäisiä

Johan Bargum:Lyhykäisiä. Teos 2017. Suom. Marja Kyrö ja Jyrki Kiiskinen. Alkuteos: Korta stycken, Förlaget 2016.

Pidän lyhytproosasta. Hyviä esimerkkejä ovat Leena Krohnin Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia ja Kari Hotakaisen Finnhits. Samoin Petri Tamminen kirjoittaa lyhyttä hyvin.

Lyhykäiset ovat puolesta sivusta muutamaan sivuun pitkiä tarinoita, joskus runoja. Pieniä arkielämän sattumuksia, joskus lapsen näkökulmasta kerrottuja, joskus aikuisen, joskus kissan. Miten voikaan lapsen maailmankäsitys muuttua toimimattoman autonvalon takia!

Houkutteleekohan Huopalahden kirjasto todella kirjailijavieraita näin sinnikkäästi? Eikö joku muu voisi sinä iltana katsoa lapsenlastanne? Vain kirjailija Bargum käy. Outoa kyllä, kirjasto tietää, että jokainen muu suomenruotsalainen kirjailija on estynyt, kuka on sairaana, kuka Singaporessa. Mutta kirjailija Bargum ei anna periksi ja tilaisuudesta on selvittävä ilman.

Lyhyet tarinat ovat otsikoimattomia. Ruotsinkielisessä alkuteoksessa uuden tarinan alkaa anfangi, normaalia isompi alkukirjain. Suomenkielisessä painoksessa tästä on luovuttu, tekstin asemointi paljastaa, mistä uusi tarina alkaa. Tarina, jonka aiheena on vaikkapa merihevonen.


Mikko Airaksinen

torstai 15. kesäkuuta 2017

Ajan kohina

Osip Mandelstam: Ajankohina. Otava 1972, suom. Aarno Paromies ja Esa Adrian.

Ennen vanhaan kirjojen piti olla kovakantisia. 1970-luvulla oli kuitenkin todella hyviä pokkarisarjoja, esim. Delfiinikirjat (Otava), Kurkikirjat (Tammi) ja Kolibrikirjat (WSOY). Puhumattakaan Tammen legendaarisista Huutomerkki-kirjoista!

1980-luvulla tuli mm. WSOY:n Laatukirjat, paksuja pokkareita, erilaisia klassikoita. 1990-luvulla ilmestyi Loki-kirjojen pieniä valkoselkäisiä pokkareita. Nykyään pehmeäkantisia kirjoja julkaistaan valtavasti, jopa Keltaista kirjastoa.

Näitä vanhoja pehmeäkantisia on jonkun verran jäljellä myös kirjastoissa, yleensä koviin kansiin sidottuina. Tällainen sattui käteeni: otsikossa mainittu Mandelstam. Se on leiman mukaan edesmenneen Olarin sivukirjaston kokoelmaa (ruotsiksi Olarsby filialbibliotek; Olarin ruotsinkielinen nimi lyheni myöhemmin muotoon ”Olars”). Olarin kirjasto sijaitsi Kuitinmäessä.

Osip Mandelstam syntyi vuonna 1891 ja kuoli alle viisikymppisenä vankileirillä. Nyt käsillä olevassa kirjoituskokoelmassa vanhimmat tarinat sijoittuvat 1890-luvulle. Ne ovat pikkupojan muistelmia vanhasta ajasta hevoskyyteineen. Pietarissa vaikutuksen tekivät upeat rakennukset ja eri uskontokuntien kirkot. Mutta eniten pikkupoika rakasti paraateja ja sotilaallista loistoa, ja sitähän Pietarissa sai nähdäkseen. Pääsemme tapaamaan eksentrisiä sukulaisia ja naapureita. Ranskalaiset ja sveitsiläiset palvelutytöt tulevat tutuiksi. Juutalaisuus leimaa pojan maailmaa. Pian ajatukset siirtyvät politiikkaan, erilaisiin pamfletteihin ja liikehdintään. Loppupuolella tarinat muuttuvat absurdeiksi.

Pietarilaisilla on vahva suhde Suomeen. Mendelstamin mukaan Suomeen matkustettiin kuin jotakin pakoon, siellä yritettiin ajatella sitä, mitä ei Pietarissa voinut ajatella loppuun saakka.

Osip Mandelstam oli ennen kaikkea runoilija. Kuoltuaan hän säilyi ihmisten mielissä kädestä käteen levinneiden runojen myötä. Lopullinen kuuluisuus tuli hänen leskensä muistelmien kautta - tämä teos ”Ihmisen toivo” ilmestyi 1970 ja julkaistiin suomeksi vuonna 1972. Myös Mandelstamin runoja on suomennettu.

Varsin samanlaisia teemoja, Suomi mukaan lukien, on Joseph Brodskyn teoksissa, tämä oli myös Venäjällä vainottu juutalainen runoilija, lähempänä meidän aikaamme vain.


Mikko Airaksinen

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Sotapuiston perikato

George Saunders:Sotapuiston perikato. Siltala 2016. Suom. Markku Päkkilä.

George Saunders (s. 1958) on julkaissut 7 kirjaa, joista Sotapuiston perikato on ensimmäinen ja vuonna 2015 suomennettu Joulukuun kymmenes on kuudes.

Molemmat teokset ovat novellikokoelmia, jotka tapahtuvat lähitulevaisuudessa. Tarinat ovat usein dystopioita. Tyypillisesti kirjoittaja sukeltaa luomaansa maailmaan niin, että saa sen tuntumaan luontevalta. Lukija miettii, kuvaako tämä mielikuvitustulevaisuutta vai nykyaikaa realistisesti?

Käsittämättömät liikeideat ja julmat yhteiskunnat ovat kirjojen peruskauraa. Perikato-kirjan tarinassa Runsaudenmaa eletään maailmassa, jossa osa ihmisistä on viallisia, saasteiden geneettisesti pilaamia mutaatioita. Näitä viallisia saa kohdella miten hyvänsä, varsinkin mitä lännemmäksi Yhdysvalloissa mennään. Toiset ovat onnettomia uhreja, toiset päästävät julmuutensa valloilleen.  Harvat hyvää tarkoittavat eivät voi mitään ympäröivälle maailmalle. Voiko tällainen tarina päättyä toivoa herättävästi?

Sotapuiston perikato sai suomeksi ilmestyessään ylitsevuotavat arvostelut. Minä pidin kuitenkin enemmän teoksesta Joulukuun kymmenes.

Mikko Airaksinen

perjantai 26. toukokuuta 2017

Augustus


John Williams (1922–1994) kirjoitti neljä kirjaa, joista kolme viimeistä on suomennettu, Butcher’s Crossing, Stoner ja Augustus. Kahta viimeistä pidetään mestariteoksina ja Augustus myös palkittiin. Williams kuitenkin unohtui pian kirjailijana vuosiksi, mutta on tullut 2000-luvulla uudestaan suosioon ja syystä. Kaikki suomennetut kirjat kertovat pohjimmiltaan samaa tarinaa, vaikka tapahtuvat eri aikoina ja eri ympäristöissä.

Augustus lähtee liikkeelle Caesarin murhasta. Tarina etenee kirjeinä, senaatin päätöksinä, päiväkirjamerkintöinä ja niin edelleen.

Tarina muistuttaa Robert Gravesin romaania Minä, Claudius. Erona on se, että ihmiset ovat todellisia persoonallisuuksia. He eivät toimi pahuuttaan, vaan olosuhteiden pakosta. Esimerkiksi jokaisen ihmisen kuolemaa ei niputeta tietyn henkilön käyttämän myrkyn tiliin.

Maailma ei ole runo

Teoksessa on mukana Rooman suuret runoilijat, Vergilius, Horatius, Ovidius ja Maecenas, jotka ovat Augustuksen ystäviä. Näistä Maecenas on vähiten tunnettu. Hän kirjoitti huonoja runoja, mutta tuki nuoria runoilijoita niin avokätisesti, että sana ”mesenaatti” on johdettu hänen nimestään.

Tarinan lopussa Augustus alkaa epäillä saavutuksiaan. 40 vuotta rauhaa ja vaurautta ei ole tehnyt roomalaista tyytyväisiä tai kunnollisia. Pohjoisten barbaarien uhka ei koskaan väisty. Augustus on yrittänyt ohjata kansan moraalia tiukoilla laeilla kuten runoilijat sanoilla, mutta maailma ei ole runo. Silti laeista oli hyötyä, vaikka niitä ei kukaan noudattanut, ei edes Augustus itse.

Williams osaa tehdä hahmoistaan uskottavia. Menestyminen ei edellytä oikeaa persoonallisuutta, vaan kykyä lukea tilannetta ja sopeutua. Jollakin tapaa he jäävät lukijan mieleen inhimillisempinä, kuin yksinkertaistukset, joilla heistä muuten on kerrottu.

Kirjan viimeinen kirjoitus on tehty lukuisia vuosia Augustuksen kuoleman jälkeen. Monta keisaria on mennyt ja Rooma on heistä selvinnyt. Nyt on taas uusi keisari nousemassa virkaansa ja Rooma laskee toivonsa häneen. Jälkimaailma tietää, ettei tämäkään hallitsija ollut niin nerokas kuin oli toivottu.


Mikko Airaksinen